Häviö on häviö ja se tuntuu aina pahalle. Näinhän se on. Sen pitääkin tuntua pahalle, jotta sen vaikutukset voidaan kääntää positiivisiksi.
Epäonnistumisen tai häviön hetkellä jyvät erottuvat akanoista juuri siinä, kuinka niihin tilanteisiin suhtaudutaan. Analysointi ja asioiden tarkastelu, mitä tehtiin hyvin, mitä huonosti, on kaiken kehittymisen kannalta oleellista. Tunteiden purkauksellekin on annettava tilaa – onhan kyse elämyksistä.
Fanien osuus otteluissa on merkittävä. Usein kuulee puhuttavan siitä ylimääräisestä pelaajasta, jonka joukkue toivoo peliinsä voimaksi. Fanit voivat joko antaa sen joukkueelle – tai ottaa pois! Voiton hetkellä olemme mielellämme joukkueen rinnalla juhlimassa, mutta kuinka on häviön hetkellä.
Risto Nieminen, Olympiakomitean ja Valon puheenjohtaja, puhuu usein siitä, miten meillä Suomessa on voittamisen pakko. Tämä tarkoittaa sitä, että penkkiurheilijat ja fanit eivät hyväksy häviötä ja joskus se myös näytetään joukkueelle, sen sijaan että oltaisiin häviönkin hetkellä joukkuetta tukemassa.
Mikä saa meidät tuomitsemaan hävinneen joukkueen? Yleensä se kertoo kykenemättömyydestä tarkastella tilannetta. Oma harmituksemme saa vallan ja puramme sen huutamalla hävyttömyyksiä arvostelemalla joukkueen tekemää työtä. Arvostelu ei sinänsä ole pahasta, mutta juuri ottelun loputtua voisi pohtia kannattaako sanan säilää heittää. Pelaajia harmittaa tilanne varmasti monin verroin enemmän kuin meitä kannattajia.
Cocksilaisten fanina koen, että pelaajamme ovat ansainneet kannattajiensa tuen. Viikosta toiseen he ahertavat suodakseen meille penkkiurheilijoille nautinnon hetken rakastamamme lajin parissa.
Me voimme olla se ylimääräinen voima, jota he näissä peleissä tarvitsevat. Väsymys painaa jaloissa ja useiden pelaajien poissaolo rasittaa kentällä olevien pohkeissa. Juuri nyt on kannustuksen vuoro ja me riihimäkeläiset käsipalloilun ystävät voimme osoittaa, kuinka paljon laji meille merkitsee. Pistetään äänijänteet koville. Cocksin puolesta!
